16.1.2013

Yksin olemisen tuska höystettynä sydänsuruilla

Joudun myöntämään, että äitini oli oikeassa. Se muuttui itkuksi.

Eka kerta yli 12 vuoteen kun olen yksin. Koko 2000-luvun olen elänyt parisuhteessa. Kumppani on vain vaihtunut pari kertaa.

Mutta nyt kukaan ei odota minua kotiin. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä missä kuljen. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä teen.

Nyt tiedän millaista on olla yksin. Tuntuu siltä kuin olisi yksin tässä maailmassa. Ei ole ketään, jolle soittaa ja kertoa miten päivä meni. Tai on, mutta ei sellaista, jota se oikeasti kiinnostaisi sillä tasolla kun haluaisin.

Ei ole ketään, jonka kanssa jakaa elämä - elämän surut ja ilot - elämän pienet ja suuret asiat.

Musiikin kuuntelu sattuu. Joko siitä herää muistoja, jotka herättää ikävän tai sitten muuten vain sanat osuvat tämän hetken ei-niin-mukavaan tunnetilaan ja voimistavat sitä.

Liikkuminen sattuu, koska muistoja on kiinnittyneenä paikkoihin joissa kuljen. Paikallaan pysyminen sattuu, koska se missä nyt asun, on paikka, jossa viimeksi näin rakkaani.

Odottaminen on ajanhukkaa


Seison ikkunan luona ja odotan. Mitä odotan? Sitä että rakkaani tulisi, ottaisi syliin ja sanoisi, että kaikki on hyvin. Se oli vain painajainen. Kaikki on hyvin. Olen tässä, luonasi, nyt ja aina - ikuisesti.

Mutta mitään ei tapahdu. Kukaan ei saavu. Seison vain ikkunan luona ja odotan turhaan, että joku muu tekisi minun onnelliseksi. Onnellisuuteni on kuitenkin kiinni minusta itsestäni. Omista toimistani. Olen itse vastuussa onnestani.

Askel askeleelta eteenpäin


Lakkaan siis odottamasta ja teen... teen jotain. Vaikka sydämeeni sattuu jatkan elämääni tavalla tai toisella. Se, että saa lähetettyä yhden sähköpostin on askel eteenpäin. Se, että saan syötyä on askel eteenpäin. Se, että hymyilen peilikuvalleni, se että nauran - se tuntuu hyvältä ja se on iso askel eteenpäin.

Elämä voittaa. Jatkan eteenpäin. Salaa kuitenkin toivon vielä herääväni painajaisesta. Mutta jos niin ei sattuiskaan, niin en ole jäänyt tuleen makaamaan vaan olen siinä sivussa jatkanut elämääni. Hyppään kelkkaan mukaan sitten kun olen siihen valmis. Tällä hetkellä ikään kuin seuraan sivusta, mitä teen. Kuka on tuo ihminen. Mihin tilanteeseen hän on joutunut. Miten voisin auttaa häntä.

Maanantaina kotiin tultuani totesin itselleni ääneen: "Kiva kun tulit kotiin, oli ikävä sua." Itkuhan siitä seurasi, mutta ehkä joku päivä se saa jo hymyn huulille. Nähtäväksi jää kuinka pian tuo päivä saapuu.

Lähetän rakkauteni kaikille, jotka jakavat tämän tunteen kanssani, jotka ymmärtävät miltä tuntuu olla yksin ja joiden sydän on särkynyt.

Tämä on arvokas kokemus muiden joukossa. Elämä jatkuu. Kuitenkin toivon, että minulla olisi joku jonka kanssa jakaa kauniit tähtitaivaat. Elämä on mielestäni kauniimpaa jaettuna.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti