31.1.2013

Sä et tiedä miltä musta tuntuu

Haluan jakaa elämäni sielunkumppanin kanssa. Mutta niin kuin tavataan sanoa, kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan - ei töihin eikä parisuhteeseen. Etenkin, kun asuu metsän keskellä eikä näe yhtään ihmistä päivän aikana, niin parisuhteen löytyminen on erittäin epätodennäköistä. Näin ollen laitoin profiilin nettideittisivustolle ja annoin siten elämäni miehelle mahdollisuuden löytää minut sitä kautta.

Nettideittaulun ihmeellinen maailma


Profiilini tuotti tulosta eli treffikutsuja. Eräs henkilö teki suuren vaikutuksen kirjoittamallaan viestillä ja olin innokas tapaamaan miehen viestin takaa. Sovittiin treffit, ja hän pyysi kuvaa minusta, jotta hän sitten tunnistaa minut tavatessamme. Annoin hänelle puhelinnumeroni ja kerroin, että sen googlettamalla hän löytää nimeni ja sen googlettamalla kuvia. Jätin hänen päätettäväkseen kuinka paljon hän haluaa minusta tietää ennen ensitapaamista.

Kiusaus oli kuulemma ollut liian suuri ja kuvien katsomisen lisäksi hän oli lukenut muun muassa  blogitekstejäni.

Se oli kieltämättä hieman outoa ja epämiellyttävää olla treffeillä ventovieraan ihmisen kanssa, joka kuvittelee tuntevansa sut. Minua ei oikein huvittanut kertoa mitään, koska hän tiesi jo niin paljon, tai ainakin oli tietävinään.

Kun kerron irtisanoutuneeni viime syksynä työpaikasta, hän ilmaisee tietävänsä mistä, mutta ei kuitenkaan sano sitä. Minulle tulee taas sellainen olo, ettei hän tiedä, että hän yhdistää asian johonkin toiseen työpaikkaan, toiseen irtisanoutumiseen, sillä mielestäni en ole kirjoittanut tästä irtisanoutumisesta blogiini. Ja tekstejä nyt selattuani en löytänyt kohtaa, jossa olisin kertonut viimeisimmästä irtisanoutumisesta.

Vastaavia kummallisia tilanteita tulee useampia. Hän kyselee asioista, joista on lukenut blogistani sen sijaan, että yrittäisi tutustua minuun. Juttuintoni katoaa ja lopputreffien ajan vain kuuntelen hänen juttujaan ja vastailen kysymyksiin, jotka useimmiten sisältävät ennakko-oletuksen.

Päälläni olevasta paidasta hän päättelee, että olen tunteellinen ihminen. Ok. Hänen päällään olevasta paidasta päättelen, että hänellä on hilseongelma tai ainakin erittäin kuiva päänahka.

Mä tiedän miltä susta tuntuu


Pisteenä iin päälle hän toteaa treffien loppupuolella tietävänsä miltä minusta tuntuu. Siinä kohtaa meni minun kuppini nurin ja totesin, että et voi tietää. Jätkä kuvittelee tuntevansa minut läpikotaisin ja väittää vielä tietävänsä miltä minusta tuntuu. Hän sitten korjasi lausuntoaan, että hän tietää, miltä hänestä tuntuisi siinä tilanteessa. Aivan! Mutta siitä ei voi automaattisesti vetää yhtäläisyysmerkkiä siihen miltä minusta tuntuu.

Älä oleta vaan kysy


Kuvitellaanpa parisuhde, jossa toinen osapuoli kuvittelee aina tietävänsä miltä toisesta tuntuu, koska hän kuvittelee sen miltä hänestä itsestä tuntuisi siinä tilanteessa. Hän ei kysy, vaan olettaa. Onko toimiva parisuhde? Ei minun mielestäni.

Se on mahdollista ja toivottavaa, että parisuhteessa oppii tulkitsemaan toista. Oppii tulkitsemaan toisen eleitä ja ilmeitä. Lisäksi olisi toivottavaa olla niin sanotusti samalla aaltopituudella.

Kommunikointi energiatasolla on myös mahdollista. Tunteesi ja fiiliksesi vaikuttavat energiakenttääsi ja puolisosi voi sitten aistia nämä energiakentän muutokset. Tämä on mahdollista ja tätä on mielestäni parisuhde parhaimmillaan.

Mutta kaikki tämä vaatii harjoittelua, kalibroimista ja herkkää ihmistä. On ensin kalibroitava, mitä mikäkin ilme ja ele tarkoittaa. Ja vaikka kalibroisikin ne, niin ei ne silti välttämättä aina pidä paikkansa.

Eli jos ei liikuta energiatasolla, niin on hyvä kysyä toiselta, miltä tuntuu. Kysymällä osoittaa välittävänsä toisesta. Osoittaa, että on kiinnostunut toisesta ihmisestä, hänen tämän hetkisistä tunteistaan ja ajatuksistaan.

Toivoisin, että jokainen kumppania kaipaava löytäisi sellaisen puolison, jonka kanssa kommunikoida energiatasolla. Emme kaikki vain ole vielä valmiita siihen. Ja niin kauan kun se ei onnistu, tulee kommunikoida sillä tasolla, jolla pystyy, oli se sitten suullista, kirjallista, viittomakieltä, eleitä...

Mutta tärkeintä on, että kommunikoi; kysyy ja on kiinnostunut. Ei saa olettaa. Olettamisella mennään metsään ja pahasti. Itsekin päädyin tänne metsän keskelle asumaan.


16.1.2013

Yksin olemisen tuska höystettynä sydänsuruilla

Joudun myöntämään, että äitini oli oikeassa. Se muuttui itkuksi.

Eka kerta yli 12 vuoteen kun olen yksin. Koko 2000-luvun olen elänyt parisuhteessa. Kumppani on vain vaihtunut pari kertaa.

Mutta nyt kukaan ei odota minua kotiin. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä missä kuljen. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä teen.

Nyt tiedän millaista on olla yksin. Tuntuu siltä kuin olisi yksin tässä maailmassa. Ei ole ketään, jolle soittaa ja kertoa miten päivä meni. Tai on, mutta ei sellaista, jota se oikeasti kiinnostaisi sillä tasolla kun haluaisin.

Ei ole ketään, jonka kanssa jakaa elämä - elämän surut ja ilot - elämän pienet ja suuret asiat.

Musiikin kuuntelu sattuu. Joko siitä herää muistoja, jotka herättää ikävän tai sitten muuten vain sanat osuvat tämän hetken ei-niin-mukavaan tunnetilaan ja voimistavat sitä.

Liikkuminen sattuu, koska muistoja on kiinnittyneenä paikkoihin joissa kuljen. Paikallaan pysyminen sattuu, koska se missä nyt asun, on paikka, jossa viimeksi näin rakkaani.

Odottaminen on ajanhukkaa


Seison ikkunan luona ja odotan. Mitä odotan? Sitä että rakkaani tulisi, ottaisi syliin ja sanoisi, että kaikki on hyvin. Se oli vain painajainen. Kaikki on hyvin. Olen tässä, luonasi, nyt ja aina - ikuisesti.

Mutta mitään ei tapahdu. Kukaan ei saavu. Seison vain ikkunan luona ja odotan turhaan, että joku muu tekisi minun onnelliseksi. Onnellisuuteni on kuitenkin kiinni minusta itsestäni. Omista toimistani. Olen itse vastuussa onnestani.

Askel askeleelta eteenpäin


Lakkaan siis odottamasta ja teen... teen jotain. Vaikka sydämeeni sattuu jatkan elämääni tavalla tai toisella. Se, että saa lähetettyä yhden sähköpostin on askel eteenpäin. Se, että saan syötyä on askel eteenpäin. Se, että hymyilen peilikuvalleni, se että nauran - se tuntuu hyvältä ja se on iso askel eteenpäin.

Elämä voittaa. Jatkan eteenpäin. Salaa kuitenkin toivon vielä herääväni painajaisesta. Mutta jos niin ei sattuiskaan, niin en ole jäänyt tuleen makaamaan vaan olen siinä sivussa jatkanut elämääni. Hyppään kelkkaan mukaan sitten kun olen siihen valmis. Tällä hetkellä ikään kuin seuraan sivusta, mitä teen. Kuka on tuo ihminen. Mihin tilanteeseen hän on joutunut. Miten voisin auttaa häntä.

Maanantaina kotiin tultuani totesin itselleni ääneen: "Kiva kun tulit kotiin, oli ikävä sua." Itkuhan siitä seurasi, mutta ehkä joku päivä se saa jo hymyn huulille. Nähtäväksi jää kuinka pian tuo päivä saapuu.

Lähetän rakkauteni kaikille, jotka jakavat tämän tunteen kanssani, jotka ymmärtävät miltä tuntuu olla yksin ja joiden sydän on särkynyt.

Tämä on arvokas kokemus muiden joukossa. Elämä jatkuu. Kuitenkin toivon, että minulla olisi joku jonka kanssa jakaa kauniit tähtitaivaat. Elämä on mielestäni kauniimpaa jaettuna.


7.1.2013

Onnen jakamisen vaikeus

Hämmästykseni on ollut suurta seuratessani ihmisten suhtautumista äkilliseen elämän muutokseeni. Vaikka olen nyt onnellisempi kuin koskaan, niin ihmiset toivottelevat minulle jaksamista kuin olisin sairas tai minulla olisi asiat huonosti.

Minusta kuitenkin muutoksen hyvät puolet kattavat reilusti huonot puolet. Enhän muuten olisi lähtenyt koko muutokseen, jos sen jälkeen en kokisi elämääni parempana kuin ennen. Haluaisin vastaanottaa onnitteluja voivottelun sijaan. Olen löytänyt rakkauden. Minusta se voittaa mennen tullen sen, että joudun luopumaan vanhasta, toimimattomasta parisuhteesta.

Hädässä ystävä tunnetaan


Sanonta sanoo, että hädässä ystävä tunnetaan. Olen nyt todennut, että sama pätee myös onneen. Ihmiset eivät ole halukkaita liittymään onneeni. Haluaisin heidän iloitsevan kanssani löytyneestä rakkaudesta ja onnesta, mutta päinvastoin olen saanut osakseni vihaa ja torjuntaa. Isäni totesi kylmästi, että sillä ei ole merkitystä olenko onnellinen vai en, joten hän ei hyväksy tekoani lähteä onnettomasta suhteesta rakkauden perään.

Päämääränä onnellisuus


Olen asettanut elämäni tavoitteeksi ja päämääräksi olla onnellinen. Olla onnellinen jokainen hetki, joka minulle suodaan. Joten näin ollen olemme isäni kanssa täysin eri linjoilla, jos hänen mielestään onnellisuudella ei ole merkitystä. En enää ihmettele miksi emme tule toimeen, jos olemme näin eri linjoilla siitä asiasta, jonka olen itse valinnut tärkeimmäksi asiaksi tässä elämässä.

Jotenkin ympärilläni olevien ihmisten on vaikea uskoa onneni kestävyyteen. "Kyllä se vielä itkuksi muuttuu." Miksi meidän on niin vaikea uskoa toisen onneen? Miksi meillä on tarve jarrutella toista? Miksi yritämme väkisin vetää pää pilvissä leijuvan alas?

Vaikka tämä onni ei kestäisi loppuelämää, olen silti tyytyväinen. Olen kokenut jotain niin uskomattoman hienoa, niin suuria tunteita, että se on ollut kaiken tämän arvoista. Ja nyt minulla on mahdollisuus tehdä siitä loppuelämän kestävä onni. Jos en olisi alunperinkään lähtenyt kokeilemaan onneani, en olisi antanut itselleni siihen edes mahdollisuutta.

Pyrin elämään tässä hetkessä. Olemaan nyt onnellinen. Tämä hetki on tärkein, koska se on ainoa hetki, jossa elämme koko elämämme. Kun keskityn olemaan onnellinen aina nyt tässä hetkessä, niin takaan onnellisuuteni tulevaisuudessakin. Mutta minun ei tarvitse keskittyä tulevaisuuteen ollakseni tulevaisuudessa onnellinen, vaan ainoastaan tähän hetkeen. Ja tässä hetkessä minun on myös helpointa tehdä itseni onnelliseksi.

Olen onnellinen, nyt.